Palmas, 13. matkapäivä, 22.3.2012
Uusi päivä valkeni Brasilian 42 000 asukkaan vaneripääkaupungissa Palmasissa 1200 metrin korkeudessa. Matun ja Heikin illanvieton keskeyttänyt vatsatauti oli onneksi parantunut yön aikana, mikä lupaili hyvää sekä päivän excuja että etenkin pitkiä bussimatkoja ajatellen. UPEA:laiset heräsivät tehokkaasti uuteen aamuun kylmillä suihkuilla sekä perinteisellä brasilialaisella valmiiksi sokeroidulla kahvilla.
Kello 9.30 Munari Toursin alitehoinen bussi oppaineen johdatti meidät Brasilian suurimman vanerinvalmistajan Guararapesin vaneritehtaalle kaupungin kupeeseen, jossa tehtaan isännät sekä Rauteen Timo meitä jo odottelivat. Yrityksen teknisen johtajan pitämistä kalvosulkeisista selvisi, että Guararapes on toisen sukupolven perheyritys, joka omistaa kahden vaneritehtaan lisäksi mdf-tehtaan sekä Pato Branco –nimisen yliopiston. Mdf–tehdas hyödyntää vanerinvalmistukseen kelpaamattoman puuaineksen valmistaen tuotteita kotimaan markkinoille. Vanerista 90 prosenttia menee vientiin päämarkkina-alueiden ollessa Eurooppa ja Väli-Amerikka. Vuonna 2002 100 % vanerituotannosta myytiin Yhdysvaltoihin erittäin kannattavaan hintaan. Yritys investoi voittonsa 13 000 hehtaariin metsää parantaen täten raaka-aineen saantia. Muutama vuosi myöhemmin jenkkimarkkina lähti alta ja yrityksen oli etsittävä uusia tuulia. Tällä hetkellä Japanista odotetaan kasvua maanjäristyksen aiheuttaman jälleenrakentamisen myötä.
Guararapesin Palmasin tehdas valmistaa vaneria vuosittain noin 150 000 m3 500 työntekijän voimin. Viimeistelyä lukuun ottamatta tehdas pyörii neljässä kuuden tunnin vuorossa kuusi päivää viikossa. Tehdaskierroksella silmiinpistävintä oli käsityön valtava määrä. Esimerkiksi ladonnassa ja kittauksessa oli kymmeniä työntekijöitä. Työvoima on Suomen mittapuulla edullista keskipalkkojen ollessa 700 USD:a. Toimihenkilöpuolella tienestit ovat kuulemma Euroopan tasolla. Kokonaisuudessaan työvoimakustannukset ovat kuitenkin suuret ja tulevaisuuden investoinnit tulevat liittymään automatisointiin eli henkilöstön vähentämiseen. Seuraava suurempi investointikohde on uusi ladontalinja, joka on helposti toteutettavissa nykyiseen tehdashalliin. Toinen silmiinpistävä seikka oli tehtaan siisteys. Liekö tehdashalli siisteytynyt vieraita varten, vai onko tehtaassa vain yleinen siisteyden mentaliteetti?
Maittavan Palmasilaisen buffet-lounaan jälkeen kiitimme Guararapesin isäntiä ja siirryimme Rauten johdolla kaupungin toiselle Sudati-nimiselle vaneritehtaalle. Sudatin asiakkaita löytyy jopa Suomesta, sillä muun muassa Aalto-yliopiston päärakennuksen kunnostustyömaalla käytetään Sudatin valmistamaa vaneria. Sudati on vain kymmenvuotias yritys, jonka tuotanto on noin 150 000 m3. Sekä Sudatin että Guararapesin tehtailta löytyy Rauten sorveja, kuljettimia sekä konenäkölaitteita. Suomalaisella konepajalla tuntuukin olevan vahva jalansija Etelä-Amerikan vaneribisneksessä. Vaneritehdasvisiiteillä sumplittiin myös kiltalaisille kesätyöpaikkoja – ei muuta kuin portugalin kurssille ja ensi kesänä Brasiliaan!
Tehdaskierrosten jälkeen puoli kolmen aikoihin lähdimme mopobussillamme kiipeämään Palmasista korkeanpaikanleirille Telemaco Borbaan 1800 metrin korkeuteen. Kuuden tunnin bussimatkalla pidimme valokuvaustauon Iguassu-joen varrella Copelin vesivoimalaitoksella, jossa oli kevyt 100 metrin pudotus. Vauhtia bussiin koitettiin saada paikallisesta kotiviinistä, jonka maku osoittautui hedelmäisen mansikkaisesi sekä runsaan etikkaiseksi. Perillä Telemaco Borbassa olimme 00.24 ja exculaiset vaipuivat unten maille keräämään voimia seuraavan päivän Klabinin excua varten.
Meçanistit Iiris & Heikki